Aloitin seuraamaan joitain äitiysblogeja sen jälkeen kun sain tietää olevani raskaana. Samassa elämäntilanteessa olevien ajatusten lukeminen on ollut minulle hyvä katsaus ja peilipinta omaan arkeen.
Lähiaikoina on Mutsie ja Lähiömutsi käsitelleet hieman toista puolta äitiydestä kuin se ilo ja onni lapsesta. Samaistun yksinäisyyteen, koska lähipiirissäni ei ole toisia samassa tilanteessa olevia äitejä tai edes ystäviä. Lapsen saamisen myötä olen huomannut miten vähän (ei ollenkaan) minulla on ystäviä Kuopiossa, joiden kanssa olisin tekemisissä. Hyvänpäiväntuttuja minulla on vaikka kuinka paljon, mutta aloitanko heidän kanssaan keskustelun äitiydestä? Synkkien vesien soutamiset ovat tulleet tutuiksi myös siksi, että yritämme saada poikamme nukkumaan kokonaisia öitä ilman imetystä. Poika on juuri alkanut oppimaan liikkumaan, joten rauhattomia öitä meillä riittää. Samaan aikaan yritämme vähitellen päästä miettimään tulevaisuutta. Mitä meidän perhe tekee sen jälkeen kun vanhempainvapaat on käytetty? Stressikertoimet ovat siis aika lailla tapissa.
Itselleni on näiden kahdeksan kuukauden aikana tullut voimakkaasti tunne, että elämme vieläkin 50-luvulla, jolloin nainen/ äiti/ vaimo hoiti kotia ja lasta. Olen jopa tuntenut välillä syyllisyyttä siitä, että en halua olla kotiäiti vaan haluan löytää työpaikan mahdollisimman pian. Olen käynyt työhaastattelussa, jota ennen en ollut kertonut hakemuksessani olevani alle vuoden ikäisen lapsen äiti (eikä minun tarvitsekaan kertoa). Itse haastattelussa satuin mainitsemaan asiasta ja naishaastattelijat kysyivät minulta pokalla "mitekäs lapsenhoito järjestyy?" Siinä vaiheessa kyllä voin sanoa, että teki mieli piikkäästi kysyä, että varmistavathan he myös MIEHILTÄ miten heidän lastenhoito tulee onnistuu.
Nykyisen poliittisen tilanteen seuraaminen ei myöskään luo mitenkään valoista kuvaa tulevaisuudesta. Kaksi työtöntä, pieni lapsi = epäonnistuneet ja syrjäytyneet, jotka ovat vain laiskoja. Kaikkien pitäisi alkaa yrittäjiksi, jotta päästäisiin sanomaan ihmisten olevan täysin oman onnensa seppiä ja näin ollen oma moka, jos ei pärjää kilpailuyhteiskunnassa.
Väsymys nukkumattomista öistä verottaa myös omaa jaksamista ja mielenterveyttä. Silloin kun oma lapsi on väsynyt, itkee ja känisee, mutta mikään mitä yrität tehdä ei auta, aiheuttaa hyvin voimakkaan pakoreaktion itsessäni. "Ei, tätä minä en ole halunnut!", "Mikä ihme tuolla voi olla? Miksi mikään mitä yritän ei kelpaa?", "Minä haluan vain nukkua ja olla rauhassa?". Ja kelle tästä voi puhua? Neuvola? Sain sieltä unikouluohjeet ja että apua voi pyytää perhetyöstä, mutta yöaikaan heiltä ei apua voi saada (ymmärrän hyvin). Mieheni? Hän on yhtä väsynyt kuin minä.
Harvemmin taitaa olla, että synkistä ajoista voi puhua. Tai voi niistä puhua. mutta minkälaista apua voi saada siihen, että yöllä saisi nukuttua? Itse olet lapsesi hankkinut! Niin. Olen itse vastuusta tuosta ihmisestä, joka opettelee tämän maailman tavoille. Yhä enemmän vanhemmat ovat yksin lastensa kanssa. Sukulaiset haluavat kermat kakun päältä eli lapsi on mukava silloin kun on hyväntuulinen (?)
Hyvin paljon tänä kahdeksan kuukauden aikana minulta on häipynyt eri illuusiot vanhemmuudesta. En ole missään vaiheessa ajatellut vanhemmuuden olevan helppoa, mutta joitain harhakuvitelmia minä olen pääni sisälle rakentanut.
